Teatteri vie meidät antiikin aikoihin

Kiinnostuksemme teatteriin yhdistää meidät läheisesti antiikin kreikkalaisiin ja roomalaisiin. Lähes kaikissa merkittävissä kreikkalaisissa ja roomalaisissa kaupungeissa oli ulkoilmateatteri, jossa istuimet olivat järjestettyinä eri tasoihin niin, että näkymä ympäröivään maisemaan oli ihastuttava. Siellä kreikkalaiset istuivat ja katsoivat ensi kertaa esimerkiksi Aiskhyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmiä sekä myöhempien näytelmäkirjailijoiden tuotoksia.

Yksikään antiikin Kreikan näytelmä tai kirjoitus ei olisi osannut aavistaa lähellekään millaiseksi maailma muodostuu vuosisatojen saatossa. Kreikkalaiset rakastivat teatteria ja he arvostivat myös pelaamista ja varsinkin reilua peliä. Kreikkalaiset harrastivat vedonlyöntiä kilpa-ajovaunuista velodromilla ja seurasivat innokkaasti teatteria, kuten tehtiin myös antiikin Rooman amfiteattereissa. 2000 vuotta Colosseumin rakentamisen jälkeen kansan pelaaminen on siirtynyt PokerStarsin kaltaisille nettikasinoille, eikä gladiaattoreitakaan näe enää muualla kuin television viihdeohjelmissa. Mutta vaikka pelaaminen ja monet muut keskinäisen kilvoittelun muodot ovat siirtyneet digitaalisiksi, teatterin suosio on säilyttänyt vankan jalansijan kivijalkateattereissa. Ellei sitten teatteriksi lueta esimerkiksi YouTubessa tai Instagramissa suosioksi tulleita teatraalisia kanavia.

Teatterin muoto

Kreikkalainen teatteri koostui olennaisesti orkesterista, kuoron tasaisesta tanssilattiasta ja niin sanotusta ”theatronista” eli teatterirakennuksen varsinaisesta struktuurista. Koska antiikin teattereita usein muokattiin ja uudelleenrakennettiin, jäljelle jääneet rauniot tarjoavat vain vähän selkeitä todisteita klassisten dramaatikkojen käytössä olleista teatteritiloista 500- ja 400-luvuilla eaa.

Ei esimerkiksi ole fyysisiä todisteita ympyränmuotoisesta orkesteritilasta ennen suurta teatteria Epidaurosissa suunnilleen 330 eaa. Luultavasti yleisö Ateenassa 400 eaa. oli laitettu istumaan lähelle lavaa suoraviivaiseen järjestykseen, kuten näyttäisi olevan hyvin säilyneessä teatterissa Thorikosissa, Atticassa. Kreikkalaisen draaman varhaisessa vaiheessa lava ja ”skene” eli lavarakennelma oli luultavasti tehty puusta.

Kreikkalaisia tragedioita ja komedioita esitettiin aina ulkoilmateattereissa. Varhaisen kreikkalaiset teatterit olivat luultavasti lähinnä avoimia alueita kaupunkien keskustoissa tai mäkien vieressä, missä yleisö joko seisten tai istuen voisi katsella ja kuunnella kuoron laulavan jumalan tai sankarin edesottamuksista. 500-luvun lopulta eaa. lähtien alkoi asteittainen evoluutio kohti kehittyneempiä teatterirakennelmia mutta kreikkalaisen teatterin layout pysyi samana.

Ruukkumaalaukset, jotka kuvasivat kreikkalaista komediaa 400- ja 300-luvuilta eaa., antavat ymmärtää, että lava seisoi noin metrin korkeudella ja sen keskellä oli portaikko. Näyttelijät astuivat sisään kummalta tahansa puolelta ja lavarakennelman keskeisestä ovesta. Rakennelmaan kuului myös ”ekkyklema” eli rullattava koroke, jossa oli joukko maisemia. ”Mechane” tai nostokurki, joka oli sijoitettu lavan oikeaan reunaan, oli käytössä jumalien ja sankareisen nostamiseen ilman halki lavalle. Kreikkalaiset dramaatikot ottivat varmasti kaiken irti äärimmäisestä kontrastista ylhäällä olevien jumalien ja lavalla olevien näyttelijöiden välillä sekä pimeän lavan ja kirkkaan päivänvalon välillä.    

Kreikkalaisen tragedian synnystä tiedetään vain vähän ennen Aiskhylosta (n. 525–455 eaa.), joka oli innovatiivisin kreikkalaisista dramaatikoista. Hänen varhaisin säilynyt työnsä on Persians, joka tuotettiin 472 eaa. Kreikkalaisen tragedian juuret ovat kuitenkin luultavasti ateenalaisessa kevätfestivaalissa Dionysos Eleuthereiosissa, johon kuului kulkueita, uhreja teatterissa, paraateja ja tragediankirjoittajien välisiä kilpailuja.

Tragediat pohjautuvat myytteihin

Säilyneistä kreikkalaisista tragedioista kaikki paitsi aiemmin mainittu Persians ammentavat herooisista myyteistä. Päähenkilö ja kuoro kuvasivat sankareita, jotka olivat kultin kohde Atticassa 400-luvulla eaa. Usein dialogi näyttelijän ja kuoron välillä palveli didaktista funktiota, mikä linkitti sen muodoksi julkista diskurssia kuten kokoontumisten väittelyt. Tähän päivään saakka draama kaikissa muodoissaan toimii yhä ideoiden viestittämisen voimakkaana välineenä.

Toisin kuin kreikkalainen tragedia, koomiset performanssit, jotka tuotettiin Ateenassa 400-luvulla eaa., eli vanha komedia, englanniksi ”Old Comedy” pilkkasi mytologiaa ja ateenalaisen yhteiskunnan näkyviä jäseniä. Vaikuttaa, ettei puheen eikä toiminnan tasolla ollut minkäänlaisia rajoja seksin ja muiden kehollisten toimintojen koomisessa draamallisessa hyväksikäytössä. Terrakottafiguurit ja ruukkumaalaukset, jotka on tehty ennen ja jälkeen Aristofaneen (n. 450–387 eaa.), näyttävät komedianäyttelijöitä pitämässä groteskeja naamioita ja trikoita, joissa on täytettä takapuolen ja vatsan kohdalla, sekä nahkafalloksia.

300-luvun eaa. toisella puoliskolla niin kutsuttu uusi komedia eli ”New Comedy”, jota teki Menander (343–291 eaa.) aikalaisineen, antoi tuoreita tulkintoja tutulle materiaalille. Monella tapaa komediasta tuli yksinkertaisempaa ja kesympää ja siinä oli hyvin vähän ruokottomuuksia. Groteskit toppaukset ja fallokset, joita käytettiin ”Old Comedyssa”, hylättiin luonnollisempien asujen tieltä, mikä kuvasi näytelmäkirjailijoiden uutta tyyliä. Näyttelijöiden käyttämien maskien hienovarainen erottuminen rinnastui hienompaan henkilöhahmojen kuvaukseen ”New Comedyn” teksteissä, jotka käsittelivät yksityistä ja perhe-elämää, sosiaalisia jännitteitä ja rakkauden voittoja lukuisissa konteksteissa.     

Komedian alkuperät

Antiikin kreikkalaiset 400-luvulta eaa. alkaen olivat kiinnostuneita tragedian ja komedian alkuperästä. He eivät olleet varmoja tarkasta alkuperästä, mutta Aristoteles ja joukko muita kirjoittajia teki teorioita siitä, kuinka tragedia ja komedia kehittyivät, ja kertoi tarinoita ihmisistä, joiden uskottiin olevan vastuussa niiden kehittymisestä. Tragediaan tai komediaan osallistuminen 400-luvulla eaa. oli monella tapaa erilainen elämys kuin osallistua näytelmään Yhdysvalloissa 2000-luvulla.

Muutamia eroja mainitakseni kreikkalaiset näytelmät esitettiin ulkoilmateatterissa, kuten edellä on mainittu. Niissä myös käytettiin naamioita, ja melkein aina kuoro ja kolme näyttelijää esittivät ne – riippumatta siitä, kuinka monta puheroolia näytelmässä oli, vain kolmea näyttelijää käytettiin. Näyttelijät menivät lavan taakse esitettyään yhtä hahmoa, vaihtoivat naamiota ja esiintymisasua ja tulivat esiin toisena hahmona. Kreikkalaisia näytelmiä esitettiin osana uskonnollisia festivaaleja Dionysos-jumalan kunniaksi, ja ellei niitä myöhemmin elvytetty, ne esitettiin vain kerran.

Näytelmiä rahoitti ”polis” eli kaupunkivaltio, ja ne esitettiin aina kilpailussa muiden näytelmien kanssa. Ne äänestettiin joko ensimmäiselle, toiselle tai kolmannelle eli viimeiselle sijalle. Tragediat käsittelivät lähes pelkästään tarinoita myyttisestä menneisyydestä; ei ollut mitään nykyaikaista tragediaa. Komedioissa puolestaan käsiteltiin lähes ainoastaan ajankohtaisia hahmoja ja ongelmia.